EK puhuu kilpailukyvystä – mutta oikeasti se ajaa vaan työehtojen romuttamista

SAK:n jäsenliitot vaatii kymmenen prosentin palkankorotusta – ja syystä. Ensimmäiselle vuodelle halutaan 6 prosenttia tai vähintään 150 euroa lisää kuussa. Toiselle vuodelle 4 prosenttia tai vähintään 100 euroa lisää. Tavoitteena on parantaa ostovoimaa ja varmistaa, että työntekijöiden elintaso ei romahda.

Ja mikä mielenkiintoisinta – työnantajaliitotkin myöntävät, että ostovoimaa pitää vahvistaa. Ero syntyy vain siinä, mikä on korotuksen taso. Työntekijäpuoli tavoittelee ostovoimaa parantavia korotuksia, mutta työnantajat tarjoilevat murusia.

Kilpailukyky edellä – mutta kenen kustannuksella?

Viime vuodet on tehty "kilpailukykyä parantavia" sopimuksia. On ollu TYKA, KIKY ja ties mitä muita kauniita nimityksiä. Käytännössä tämä on aina tarkoittanut, että työntekijät joustaa, työehdoista nipistetään ja palkankorotukset jää minimaalisiksi.

🔹 TYKA (2013–2016): Palkankorotukset oli muutaman kympin luokkaa ja työttömyysvakuutusmaksuja nostettiin.

🔹 KIKY (2016–2019): Pidennettiin työaikaa 24 tunnilla ilman palkkaa, työntekijät maksoi enemmän eläke- ja työttömyysmaksuja, ja julkisella puolella leikattiin lomarahoja -30 %.

Ja mitä saatiin vastineeksi? Ei investointeja, ei talouskasvua, ei uusia työpaikkoja.

Kilpailukyky ei parane pelkästään palkkamaltilla – mutta EK ei tätä tajua

Kilpailukyky ei synny sillä, että työntekijät venyy loputtomiin. Ruotsissa ja Saksassa palkat ovat nousseet, mutta maat ovat panostaneet myös investointeihin ja osaamiseen. Suomessa EK jankuttaa, että palkankorotukset vie kilpailukyvyn, vaikka todellisuudessa ilman ostovoimaa talous ei kasva.

• Kun hinnat nousee, mutta palkat ei, kuluttaminen vähenee → yritysten myynti heikkenee → talous hyytyy.
• Kun palkat nousee maltillisesti, mutta tuottavuus paranee investointien kautta → ostovoima pysyy → talous kasvaa.

EK tuntuu unohtaneen tämän yhtälön. Se haluaa palkkamalttia ja työehtojen heikentämistä, mutta samalla valittaa, että talous ei vedä.

Sovintoesitykset – kenen ehdoilla ne tehdään?

Kun työmarkkinaneuvottelut jumittaa, valtakunnansovittelija astuu kuvioihin. Ja mitenkäs yleensä käy? Sovintoesitykset on aina työnantajille sopivia.

Koska viimeksi on käynyt niin, että sovittelija tekee esityksen, jonka työntekijäpuoli hyväksyy, mutta työnantajat hylkää? Ei juuri koskaan. Tämä kertoo, että sovintoesitykset tehdään työnantajien ehdoilla – ja silti työntekijöitä syytetään, jos ne ei kelpaa.

EK:n todellinen agenda: työntekijöiden aseman heikentäminen

Jos EK oikeasti haluaisi parantaa kilpailukykyä, se ajaisi:

✔ Investointeja Suomeen, eikä pelkästään osinkojen nostoa.

✔ Pitkäjänteistä työmarkkinayhteistyötä, ei pelkkää sanelupolitiikkaa.

✔ Koulutukseen panostamista, jotta suomalainen työvoima pysyy maailman huipulla.

Mutta EK ei puhu näistä. Sen "ratkaisut" on aina samat: leikkaa palkkoja, lisää työaikaa ja vie työntekijöiltä neuvotteluvaltaa. Tämä ei ole kilpailukykystrategia, vaan työehtojen romutusohjelma.

Onko menneistä virheistä opittu? Ei näytä siltä.

Olen ollut mukana hyväksymässä näitä sopimuksia, ja jälkikäteen olo on suoraan sanottuna petetty. Työntekijät joustaa, mutta työnantajien myönnytykset on aina tilapäisiä tai näennäisiä. Kun työntekijäpuoli tekee kompromisseja, ne jää pysyviksi, mutta työnantajat vetäytyy vastuusta heti, kun mahdollisuus tulee.

Nyt on aika kääntää katse siihen, miten ostovoiman vahvistaminen ja työntekijöiden hyvinvointi hyödyttää koko yhteiskuntaa. Työmarkkinoilla reiluus ei saa tarkoittaa sitä, että vain työntekijät kantaa vastuun. Kilpailukyky ei parane työehtoja romuttamalla, vaan investoimalla ja kehittämällä työelämää pitkäjänteisesti.